maanantai 26. syyskuuta 2016

Terveen paperit!

Meillä on hyviä uutisia!

Aloitetaan sillä, että Sora steriloitiin 3vko sitten. Nyt ei tarvitse enää pelätä kohtutulehdusta, ja toivon mukaan juoksujen jälkeiset virtsatieinfektiot (uusiutunut joka juoksun jälkeen) ovat myös historiaa. Myöskään hormonien aiheuttamia mielialamuutoksia ei nyt enää ole, ja Soran elämä kotikoirana on näin helpompaa.

Nämä kuvat on muutaman viikon takaa, Sora ei ihan pysynyt Runon vauhdissa!

Päätin että samalla nukutuksella hoidamme myös viralliset lonkka- ja kyynärkuvaukset. Tulokset ovat tulleet Kennelliitosta: lonkat B/B ja kyynärät 0/0, eli Sora on nyt terveeksi todettu näiden nivelten osalta! Reilun vuoden ajan ollaan toivottu, että iän myötä lonkat tiivistyvät, ja näin todella on nyt käynyt! Epävirallinen tulos vajaan vuoden ikäisenä oli siis D/D, joten olen todella iloinen ja myöskin yllättynyt tästä! Yllättynyt siksi, että edelleen Soran lonkat lonksuvat kuuluvasti, ja siksi oletin, että ne eivät ole mainittavan paljon paremmaksi muuttuneet. Edelleenkään en tiedä miksi Soran ravatessa sellainen ääni kuuluu. Mutta - lonkkien takia ei tarvitse enää olla huolissaan, eikä niille todennäköisesti siis tarvitse ikinä tehdä mitään.

Valitettavasti missasin ilmoittautumisen tämän syksyn polvi- ja silmätarkastukseen, joten nämä siirtyvät ensi vuoden puolelle. Meidän eläinlääkärissä on silmien tarkastuspäivä vain muutaman kerran vuodessa. Polvet oli vuosi sitten ihan hyvät, pientä löysyyttä toisessa, mutta ei edes ykkösen vertaa, joten en usko että sieltä olisi mitään kummempaa paljastumassa. Selkä on vuosi sitten myös kuvattu epävirallisesti terveeksi, joten sitä en virallisesti kuvauttanut.


Joku voi nyt miettiä, miksi Sora steriloitiin eikä sitä käytetty jalostukseen, vaikka lonkat ovatkin terveet. Tokikin lonkkien löysyys oli suurin syy, minkä takia ajattelin jättää Soran pois jalostuskäytöstä. Muilta osin Sora olisi "ihan hyvä" jalostuskoira, mutta "ihan hyvä" ei minusta riitä. Soralla on erittäin hyviä piirteitä joita jalostuskoirassa arvostan (kuten rohkeus), mutta myös puutteensa (esim. suuri koko ja hammaskiilleongelmat). Ja vaikka Sora on luonteeltaan aivan ihana koira, niin se on silti epätyypillinen shiba (ei ole tainnut ikinä kuulla japanilaisesta arvokkuudesta ja lempeästä pidättyväisyydestä...). Näitä jalostusvalintoja on kyllä joutunut puntaroimaan mielessä moneen kertaan. Ei ollut helppoa tulla siihen johtopäätökseen, että hiljaiselo kasvatusrintamalla jatkuu vieläkin vuosia. Mutta nyt on aika keskittyä nykyiseen laumaan. :)

Sora on toipunut leikkauksesta erinomaisesti (tuossa se hepuloi ympäri kämppää ja heittelee puruluuta kuten tavallista). Ensimmäisen viikon leikkauksen jälkeen Sora vain nukkui. Oli ihan ihmeellistä kun se nukkui keskellä päivää! Toisen viikon se sitten olikin aivan jäätävän täynnä energiaa, muttei saanut tehdä muuta kuin lyhyitä hihnalenkkejä. Se energian määrä oli ihan hirvittävää! Inukin hyppi Soran selkään ja kiusasi sitä kaulurin takia, kun Sora oli se päässä aika puolustuskyvytön. Nyt kolmannella viikolla Sora on saanut olla ilman kauluria ja leikkiä Inun kanssa tuttuun tapaan - niiden leikit on nykyään entistä rajumpia. Vieraille pitää aina sanoa, että ei ne tappele vaikka se siltä näyttää, että kyllä se ihan leikkiä on. Mä olen niin tottunut niiden touhuihin, etten aina muista miten erikoiselta se muiden mielestä näyttää. :D Soralla on kuluneen viikon aina ollut myös pari koirakaveria, Nada ja Eino, kylässä ja niiden kanssa on saanut vähän hepuloida. Eilen tehtiin eka pidempi lenkki vapaana ja tänään tehtiin jo pari pidempää hihnalenkkiä.


Meidän elämässä on taas tulossa iso muutos tänä syksynä, saas nähdä miten kaikki sujuu ja miten tämä poppoo tuleviin muutoksiin sopeutuu. Palataan tähän myöhemmin. :) Mukavaa syksyä ja lehtihepuleita kaikille!



lauantai 10. syyskuuta 2016

Suppaava shiba

Viime blogiteksti päättyi kuvaan märästä kissasta, ja lupasin sille selityksen sepustaa. Palaan kissaan tän postauksen loppupuolella.


Aloitimme keväällä Soran kanssa uuden harrastuksen: suppauksen. Suppaus ( Stand Up Paddling ) on nyt muutamassa vuodessa tullut Suomeen jäädäkseen, suppailijoita on koko ajan enemmän. Sup-lautoja on erilaisia. Löytyy leveämpää ja tukevampaa lautaa auringon ottamiseen, pitkää ja kapeampaa nopeampaan menoon ja kaikkea siltä väliltä.

Kävimme Koirakylpylä Aalto-Tassussa katsomassa miltä suppaus näyttää koiran kanssa, ja ilmoittauduimme suppauskurssille.  Kurssi järjestettiin koirakylpylässä kolme kertaa. Koiralle opetettiin ensin maissa olevalle laudalle meneminen. Ilmatäytteinen, laadukas sup-lauta ei ole kiikkerä, vaan kova ja tukeva. Soralla ei ollut mitään ongelmaa mennä laudan päälle. Seuraavaksi opetettiin käskyt "kyytiin" ja "rantaan", jolloin koira tuli rannasta (siis sisällä, puhutaan kylpylän rampista) vedessä olevan laudan päälle. Rantaan sai mennä takaisin rauhallisesti kävellen luvan saatuaan. Lauta on tukeva, mutta jos koira hyppää laudalta rantaan, niin lauta heilahtaa taaksepäin ja meloja horjahtaa. Siksi laudalle opeteltiin menemään ja sieltä lähtemään rauhallisesti.


Minä en ollut ennen kokeillut sup-lautaa, enkä tiennyt suppauksesta mitään. Ekan kerran jälkeen oli reidet aivan maitohapoilla. Toki olin kamalan huonossa kunnossa, kun en ollut yli puoleen vuoteen voinut juurikaan liikkua. Totesin tämän olevan aivan loistava liikuntamuoto! Tasapainoillu tekee hyvää sekä omistajalle, että koiralle, ja jaloissa pyörivä koirahan tuo melojalle mukavasti lisähaastetta. Ihastuin ajatuksesta, että voisin joskus päästä järvelle suppailemaan koiran kanssa. Suppailla voi joko liikuntamielellä hikipäässä, tai loikoilla laudalla, tai mennä pikkumatka ja juoda vaikka kahvit välillä, joko rantautua kivalle paikalle tai istuskella laudalla. Mitä mahdollisuuksia!

Seuraavilla kerroilla koira opetettiin kiipeämään vedestä laudalle. Parhaiten se onnistuu niin, että koira kannustetaan tulemaan laudan sivuun, laitetaan käsi sen niskan taakse, koira nostaa tassut laudalle ja ottaa niskallaan kädestä tukea ja ponnistaa itsensä laudalle. Tämä vaati useamman toiston onnistuakseen, mutta lopulta Sora hoksasi idean. Uittaja oli tarpeen, jotta koira tuli oikeaan kohtaan laudan reunalle.



Sisätreenauksen jälkeen meillä oli mahdollisuus osallistua Kuopion Seikkailukeskuksen suppaus tunnille ilman koiraa ja toisen kerran koiran kanssa. Ekalla kerralla molskittiin Kallavedellä märkäpuvut päällä ja opeteltiin hallitsemaan lautaa. Ja pelkoa, koska jos pelkää, niin homma ei onnistu. Vaikka aluksi jännitin, niin ihmeen hyvin rohkaistuin ja aloin entistä enemmän haaveilemaan omasta vapaasta suppailusta.

Toisella kerralla koirat tuli mukaan. Se olikin sitten semmonen seikkailu, että ei ihan heti unohdu. Oli hirveä tuuli, satoi vettä ja aallot oli VALTAVAT, kun toisen kerran ikinä olin laudan kanssa järvessä. Sora luotti minuun, kuten yleensäkin, ja tuli laudalle empimättä. Vähän sen häntä riippui, mutta mielellään se oli mukana. Järkyttävään vastatuuleen suppailtuamme kävimme rannassa syömässä eväät. Paluumatka sujui paremmin, kun tuuli tyyntyi. Sora ei hätkähtänyt vaikka kävin pulahtamassa järveenkin. Oli aivan mahtavaa nähdä miten hyvin Sora siirsi hallissa oppimansa ulos järvelle! Se ei yhtään epäröinyt etteikö tästä nyt hyvin selvitä. Kokemus oli tosi hieno! Vaikka kuvissa mun ilme onkin järkyttynyt, ja sitä mä siis todella olin, kun näin aallonmurtajien takana odottavat vaahtopäät.




Tuli kesäkuu. Siihen asti olin jonkin verran googlettanut suppausjuttuja ja haaveillut omasta laudasta. Nopeasti tajusin, että tää on nyt semmonen juttu, että sitä halvinta lautaa ei lähikaupasta haeta. Jos lauta ei kestä riittävän kovaa ilmanpainetta, se on kuin ilmapatja, jolla ei tee kyllä yhtään mitään. Ja minä halusin tästä nyt itselleni (ja Soralle) harrastuksen. Fiilistelin miten mahtavaa olisi päästä huutavan vauvan luota yksin tai koiran kanssa järvelle ja vaan olla. Tuntea vesi ja luonto niin lähellä. Ilman että tarvii edes kastua, koska laudalta ei helpolla tipahda, jos ei nimenomaan halua alkaa kikkailemaan. Siis harrastus, jota voi tehdä jäiden lähdöstä jäiden tuloon asti (kunhan muut varusteet on kunnossa), silloin kun itse haluaa. Joko kuntoilu- tai rentoilumielellä. Ihan täydellistä, just mun juttu.

Sitten oltiin lähdössä kesälomalle, kun taas googlettelin, ja sattumalta huomattiin, että Kuopion satamassa pääsee kokeilemaan erilaisia sup-lautoja. Siis smana päivänä, vielä parin tunnin ajan. Vauva rattaisiin ja satamaan! Kotiin tulinkin laudan omistajana. Valitsin itselleni viininpunaisen joppeliinin ( Joben Aero 11.6 SUP ). Olen ollut todella tyytyväinen tähän hankintaan! Laudan saa kasattua, ja se kulkee autossa mukana, sen saa sellaiseen rinkan kokoiseen selkäreppuun. Lauta on ollut käytössä parhaimmillaan useamman kerran viikossa, vähimmillään kahden viikon välein. Hyvin usein Sora on ollut mukana. Suppaileva koira, ja varsinkin suppaileva shiba, kerää katseita Kallavedellä. Sora on tipahtanut laudalta vain kerran, silloin kun itse menin laudalta uimaan. Järvestä käsin koiran auttaminen laudalle olikin haastavampaa, mutta Sora toimi niin kuin on opetettu ja sain sen hyvin autettua laudalle ilman mitään säikähdystä. Tämän postauksen kuvista osa on meidän mökkijärveltä läheltä rantaa. Kallavedellä sekä minulla että Soralla on aina pelastusliivit!


Mökkeillessämme myös Inu pääsi kokeilemaan lautaa. Nyt tullaan siihen märkään kissaan! :D Markus halusi viedä Inun suppaamaan ja otti Inun mukaan laudalle. Inuhan on tottunut olemaan kaikessa mukana, ja tykkää vedestä, joten suhtautui aika rauhallisesti. Jostain syystä se kuitenkin valitsi laudan sijasta mieluummin uinnin ja päätti sitten uida rantaan pienen matkan. Seuraava suppauskerta päättyi samalla tavalla, eikä Inu ollut näistä uintireissuista kummissaan. Tässä kumminkin näkee selvästi sen eron, että Inulle asiaa ei opetettu: se vaan otettiin mukaan, eikä se tiennyt että laudalla voi oikeasti ihan vaan olla. Mä uskon, että jos Inullekin vaihe vaiheelta opettaisi suppauksen, niin se menisi mukana ihan mielellään - ehkä ensikesänä kokeillaan tätä ihan ajan kanssa. Nyt se teki itse omat johtopäätöksensä ja meni uimaan. Tästä uintireissusta on muutamia kuvia, ja yksi niistä voitti Somakiss ry:n kesäkuvakilpailun. Inu sai lahjakortin ja tienasi siis itselleen nappulat pitkäksi aikaa. Ei turha uinti! :D

Voittajakuva voittajakissasta!
Molskis
Meillä on kesän aikana ollut useampi ihana suppausretki, ja toivottavasti syksyllä on edessä vielä monta. Tää harrastus on mun arjen pelastus, kun saan jätettyä vauvan isin hoitoon ja pääsen omaan rauhaan. Sora nauttii laudalla tuulen tuomista tuoksuista ja vaihtuvista maisemista.

Ajattelin etukäteen, että suppaillessa pääsee lähelle luontoa ja voi ehkä kokea unohtumattomia luontoelämyksiä. Kyllä. Näin on. On kivoja pikkujuttuja, ja sitten tähän loppuun tulee tämmönen KAUHUTARINA (jolla on onnellinen loppu):

Me tehtiin kesälomareissu pääkaupunkiseudulle, ja vaikka tehtiin kaikkea muutakin, niin yksi juttu minkä halusin reissulla kokea oli suppailu merellä. Joppeliini oli siis mukana. Löydettiinkin kiva ranta Espoosta, jossa Markus täytti laudan mulle ja mä kävin sitten suppailemassa. Ei ollut aallokkoa, jota vähän kaipasin. Olin jo aika kauan suppaillut, kun istuin laudalle katselemaan ohi meneviä veneitä. Sitten! Mun takaa kuului PUUFFF, ja mun ensireaktio oli, että no nyt aukes ilmaventtiili laudasta ja ilmat lähti pihalle. Käännyin katsomaan. Ei ollut venttiili auki. Muutaman metrin päässä meressä oli aivan kamala PÄÄ. Tumman harmaa jättiläismöhkäle, jolla oli isot pyöreät tuijottavat silmät ja valtavat sieraimet, jotka laajeni ja PUUUFFF. Mä en katsonut sitä varmaan paria sekunttia kauempaa, mutta siinä ajassa ehti tulla semmonen paniikki-apua-mikä-toi-on-hei-HYLJE! Mä säikähdin tosi paljon ja lähdin melomaan ihan täysiä kohti rantaa. Olin aivan liian kaukana rannasta sillä hetkellä. Meloin ja meloin ja sit huhhui käännyin katsomaan, eikä sitä meripetoa enää näkynyt. Siinä hetkessä mulle tuli semmonen WAU miten siisti kokemus -fiilis. Joka kesti ehkä max 2 sekunttia, koska sitten SE tuli uudestaan mun laudan viereen! Siis tämä harmaahylje, valtavan kokoinen, yli kaksimetrinen ja parisataakiloinen eläin, lähti seuraamaan mua. Ei mikään söpö norppa! Sillon mä säikähdin ihan tosissani niin paljon, että en ole eläessäni yhtä paljon montaa kertaa säikähtänyt. Mulla ei ollut hajuakaan mitä tämä hylje aikoo, mutta tajusin, että jos se haluaa tulla mun lautaa tutkimaan, niin mä olen aivan täysin sen armoilla. Sillon mä suppasin hikipäässä rantaan asti, enkä enää nähnyt hyljettä.

Tää oli sekä mahtava, että aivan karmiva, kokemus. Mulla meni ehkä viikko niin että mä käsittelin asiaa tosi paljon, ja hylkeen pää pomppas mun mieleen joka paikassa. Traumaattinen kokemus. Nyt se on kumminkin alkanut kääntymään enemmän siihen olipa siistiä -suuntaan, enkä mä enää ajattele asiaa jatkuvasti. En ehkä silti haluaisi kokea uudestaan. Jatkossa toivon mieluummin niitä "onpa söpöjä linnunpoikia" -kokemuksia suppaillessani ilta-auringossa.