Puoli elämää

Minulla ja Norilla on huomenna juhlapäivä. Nori on iältään huomenna päivälleen puolet minun iästäni. Mä olen vähän yli 23-vuotias, ja Nori on huomenna 11v, 6kk ja 28pvä. Mä laskin tän joskus talvella, ja sanoin, että oon superonnellinen, jos tää päivä nähdään. Nori on ollut minulla siis jo puolet elämästäni! Tai no vähän alle, 8-viikkoinenhan se oli minulle tullessaan.

Puolet mun elämästä. Ihan oikeesti. Nori on nähnyt puolet mun koko elämästä! Mä olen ollut mieheni kanssa yhdessä noin 4,5 vuotta. Parhaan ihmisystäväni olen tuntenut 9 vuotta. Nori ja minä ollaan tallattu yhdessä 11,5 vuotta. Puolikas ihmiselämä. Tähän asti. Se on ihan käsittämätöntä.

Mä olen täysin varma siitä, että minkään muun koiran kanssa en ikinä tule saamaan samanlaista suhdetta, kuin mikä mulla ja Norilla on. Se on jotain aivan ainutlaatuista. Nami oli myös erittäin ihana koira ja sekin oli minulle hyvin läheinen, muttei samalla tavalla kuin Nori. Norin kanssa mä olen kasvanut yhteen, ihan kirjaimellisesti. Kun mä olin sen ikäinen, mitä Nori nyt on, mä halusin kovasti oman koiran. Mä olin tiennyt rodun jo noin puoli vuotta. Mä olin liittynyt rotuyhdistykseen. Tiesin tasan tarkkaan, että tahdon shiban, enkä mitään muuta. Shibat täytti mun koko pään - olin niin innoissani kuin semmonen alle 12-vuotias voi ikinä olla. Iskä oli sanonut edellisenä kesänä, että josko me hankittaisiin toinen koira Veera-rotikan kaveriksi, ja mä tarrasin tähän tiukasti. Norista tuli mun ikioma koira, uskollisin ystävä mitä ihmisellä voi olla.

Pentu- ja junnuaikana Nori oli paljon mukana mun ja mun kavereiden kanssa. Meillä oli salainen (supersalainen) kerho, ja Nori oli kunniajäsen. Mä innostuin myös koiraharrastuksista, ja Nori pääsikin sitten moneen mukaan. Me käytiin tosi paljon näyttelyissä, Nori nautti esiintymisestä, kunnes nivelkivut sitten alkoivat oireilemaan. Tokossa käytiin myös, ja itsekseen puuhailtiin kaikenlaista. Mä olin todella innostunut ja motivoitunut ihan kaikkeen. Tykkäsin myös esim patikoida itekseni koirien kanssa kansallispuistoissa.

Toki siitä oli haittansa, että mä olin murrosikäinen koiran halutessani. Ja oltiin sitä sitten Norin kanssa yhtä aikaa. Molemmat yhtä ailahtelevaisia, välillä suututtiin toisillemme ja sitten oltiin taas best friends 4ever. Mä tekisin nyt paljon asioita eri tavalla, ja Namin kanssa sitten teinkin - se pääsi paljon helpommalla. Yläasteella mä sairastelin, ja Nori oli terapiakoirana. Mä olin jonkin verran pois koulusta, menin usein Norin kanssa kosken rantaan istuskelemaan. Yhtenä päivänä kun oli koulussa fyysisesti huono olo, laittoi iskä mulle tekstarin, kun oli Norin kanssa lenkillä. Nori oli lysähtänyt makaamaan keskelle autotietä, joka oli yläasteen vieressä. Siinä vaiheessa Nori ei ollut kertaakaan nähnyt minun menevän tähän kouluun. Se vaan tiesi, että siellä mä olen, eikä suostunut liikkumaan minnekään. Iskä oli joutunut raahaamaan sen pois autojen tieltä. Mä kävin sit kesken tunnin moikkaamassa Norppaa.

Mun ollessa koulussa, Nori odotti mua aina kotona ikkunassa. Mä sain/ostin Norin ala-asteella. Silloin se kiipesi aina olohuoneen sohvan selkänojalle odottamaan, vähän ennen kun pääsin koulusta. Kun mä siirryin yläasteelle, ja kuljinkin toiseen suuntaan, Nori siirtyi odottamaan eri ikkunaan keittiön tuolille. Vaikka koulupäivät olikin eripituisia, se tiesi aina, milloin mä tuun. Sit mä lähdin lukioon, ja se oli niin eri suunnassa, ettei mun tuloa nähnyt ikkunasta. Silloin Nori ei enää vaivautunut odottamaan.

Norilla oli pennut vuonna 2005, jolloin ei ollut vielä mitään käsitystä sen terveysongelmista. Pentujen hoito oli mielenkiintoista, opettavaa ja näistä pentujen omistajista osa on minulle edelleen erittäin läheisiä. Syksyllä 2005 meille tuli Nami. Nori ei tykännyt aluksi yhtään, kun joutui jakamaan mun huomion. Parissa päivässä se ihastui Namiin, ja niistä tuli hyviä ystäviä.

Sitten oli terveysongelmia. Reisiluunpään poistoleikkaukset. Pitkät kuntoutumisjaksot... Leikkauksen jälkeen kotona Nori oli aivan sekaisin. Muutaman tunnin mä makasin sen päällä ja pidin sitä paikallaan, kun se yritti raivoissaan purra sekä minua, että leikattua jalkaansa. Sitten sillä syttyi lamppu pään päällä, se tunnisti minut, hymyili, ja sit lähettiin käymään pissalla. Siitä lähti toipuminen.

Suoritin lukion. Ylioppilasjuhlien kutsukortissa oli Nori valkoinen lakki päässään ja teksti "Me saatiin lippis!". Samoihin aikoihin tuli mies mukaan kuvioihin. Nori ei pidä vieraista ihmisistä, joten mua jännitti miten se ottaa silloisen poikaystävän vastaan. Mies tuli käymään meillä, istuskeltiin juttelemassa mun huoneessa. Nori käveli huoneeseen, tuli suoraa päätä meidän luo, nuolaisi poikaystävää kädestä, ja käveli pois. Voiko selvempää hyväksyntää koira antaa?

Vietin välivuoden, mietin mitä tekisin isona. Sitten kävin valintakokeissa Kuopiossa ja muutin melkein päivälleen 3 vuotta sitten tänne, opiskelemaan viittomakielen ohjaajaksi. Nori ja Nami muuttivat mun kanssa. Nori suhtautui muuttoon ihan lungisti, kunhan mamma on paikalla, niin kaikki on hyvin. Namille se oli henkisesti rankempaa, ja Nami vietti yhden viikon vanhemmillani hermolomalla. Kolmessa kuukaudessa molemmat pitivät tätä yksiötä oikeana kotinaan.

Eka vuosi Kuopiossa ajeltiin aika paljon Vilppula-Kuopio väliä, kunnes sitten 2.6.2012 mentiin miehen kanssa naimisiin, hän jätti työt Vilppulassa ja muutti kotiin. Nori ja Nami ovat mukana yhdessä hääkuvassa.

Nori on tavattoman herkkä tulkitsemaan mun tunteita. Alkuaikoina, jos mua harmitti jokin, Nori oli salamana mun vieressä, ennen kuin aviomies ehti huomata mitään. Mä sanoinkin miehelle, että kannattaa tutustua Noriin hyvin, silloin tajuaa paremmin muakin. Nori on pyyhkinyt mun kasvoilta monet kyyneleet, ja nauranut mun kanssa monet naurut. Nyt Norista huomaa, että se on alkanut jättämään tämän lohduttamisen miehen harteille. Se tsekkaa meitä ja toteaa, että kyllä noi pärjää.

En olis ikinä uskonut, että Nori joutuu olemaan mun rinnalla myös, kun Nami haudataan. Nori ei halunnut olla, se oli hämillään. Se juoksi pois, ja tuli takaisin. Se ei ymmärtänyt. Mutta sen jälkeen Norikin rentoutui, koska Namin viimeiset kuukaudet olivat meille kaikille todella raskaita. Nori kyllä kaipaa Nami, tai siis ylipäätään koiraseuraa.

Ja sit tuli Inu. Nori oli aivan pöyristynyt siitä, että enkö mä nyt parempaan pystynyt, kun kissan tänne raahasin kaveriksi. Mutta ihan kiva Inu on loppujen lopuksi sen mielestä.

Tää oli nyt tämmöinen puolen tunnin muistelu. Mulla on ihan hiiiiiiirveesti ajatuksia, mitä kaikkea me ollaan Norin kanssa ehditty tehdä. Mä oon niin onnellinen, että kaikista vastoinkäymisistä huolimatta oon saanut pitää sen jo näin pitkään luonani. :) Norilla vaihtui juuri kipulääke, ja tänään sillä oli metsälenkillä sellainen vauhti, etten meinannut perässä pysyä. Enkä pysynytkään. Eiköhän meillä vielä ole yhteistä elämää edessä <3

Nori sai tällä viikolla etukäteispuolielämäälahjaksi uuden pedin, pehmopupun, herkkuja, nimilaatan ja tassupyyhkeitä. :)

Pahoittelen kuvattomuutta. Me nautitaan huomisesta juhlapäivästä, ja sitten kun kerkeen niin laitan tänne kuvia, joten tule vaikka parin viikon päästä tsekkaamaan uudestaan! Koitan löytää myös vanhoja kuvia tänne. Huomenilta me vietetään autossa, mennään lauantaina Helsinkiin kissanäyttelyyn. Heti sen jälkeen lähdemme asuntovaunureissuun Norin ja Inun kanssa, joten sitten on päivitystaukoa ja paljon kerrottavaa :)

Yhden kuvan laitan, sain vihdoin Norin ja Inun studiokuvan! Nori on 11,5v ja Inu 13vko. Nyt Inu on jo paljon isompi.

Inun eka näyttely ym.

Blogin päivittäminen on jäänyt vähemmälle, eikä tähän ole tulossa muutosta jatkossakaan. Mä aloitin pari viikkoa sitten työt, ja olen siis 9 tuntia arkipäivinä pois kotoa, eikä illalla ole aikaa muuhun kuin eläinten ja kodin hoitamiseen. Nori on ottanut mun työelämään siirtymisen ihan kivasti, se taitaa tykätä siitä, että päivisin saa nukkua rauhassa. Inukin todennäköisesti nukkuu päivät, eikä riehu niin kuin tähän asti, joten Norilla on sikäli mukavaa. Mutta Inulla riittää sitten virtaa iltaisin, ja yhden yön se on mua valvottanut tajuttomalla kehräyksellä ja leipomisella. Inu ei leivo mitenkään hienovaraisesti, vaan änkee täysillä käpälää suuhun ja poskeen. Sen iltaralli on myös vähän pidempi kuin ennen, mutta aika helposti sekin on alkanut tottumaan tähän uuteen elämäntilanteeseen. Tällä viikolla ja vielä ensi viikolla on tilanne ollut myös sikäli erikoinen, että mies on ollut työmatkalla, ja mä pyöritän tätä arkea ja eläinlaumaa täällä itekseni. Toki siinä tulee pienelle kissanpojalle tylsää, eikä Norikaan ole saanut olla niin paljon rannalla kuin yleensä. Ensi viikon jälkeen olen vielä kolmisen viikkoa työttömänä, ja sitten työt jatkuvat vuoden loppuun asti. Muutoksia, muutoksia... Mä tykkään mun työstä kyllä tosi paljon!

Inun eka näyttely oli eilen Siilinjärvellä! Inun kasvattaja kävi meillä perjantaina, ja kehui Inua ihan älyttömän paljon. Inulla on hieno tumma väritys, komeet saappaat, hyvä ticking, se on iso poika ja sen turkki kiiltää! Mun silmissä Inu on tietysti maailman hienoin kissa, mutta oli tosi kiva kuulla myös kasvattajan mielipide siitä, miten hieno Inu oikein onkaan. Se on oikeesti komea pikku kolli. Me saatiin ohjeeksi pestä vain Inun leuan alus, koska Inu ei ollut yhtään likainen tai rasvainen. Se siis pestiin ja föönattiin. Inu ei tykkää vedestä, mutta me saatiin kasvattajalta lainaan semmonen leikkikala, mitä Inu katseli altaassa kun sitä vähän pestiin. Leuanalustan harjaaminen on vaikeeta, kun Inu järsii harjaa, eikä jaksa olla paikallaan. Mutta, saatiin me se sitten näyttelykuntoon. Onneksi se on somali, eikä mikään maine coon - helpolla me päästiin.

Näyttelyyn piti mennä ennen yhdeksää. Inu laittoi ranttaliksi kuljetuslaukussaan, kun inhoaa läheltä ajavia autoja ja odoteltiin hetki kasvattajaa siinä pihalla. Sisälle kun mentiin, niin missattiin ensin eläinlääkärin tarkastus, ei huomattu mitään kylttiä sinne. Noh, löydettiin sinne ja Inu pöydälle. Siinä se meinas heti karata, ja kasvattaja näytti miten se kannattaa pöydällä pitää. Inu teki kyllä selväksi, että koko näyttelytouhu on ihan syvältä. Se pääsi sturdiin (kevythäkkiin), ja raapi sturdin seinää. Sitten kun oltiin siinä asetuttu aloillemme, niin Inu pääsi vähäksi aikaa syliin, ja sylissäkin se rimpuili sitten kaikin voimin. Inu on iso poika, ja kun se osoittaa mieltään, niin siinä on sitten kova työ saada se sylissä pysymään. Ikinähän se ei rimpuillen saa lupaa lähteä pois. Tässä vaiheessa mulla oli jo ihan selkeä kuva siitä, miten Inu säntää karkuun tuomarin arvostellessa sitä... MUTTA, poju yllätti. Se hoksasi sturdin olevan turvapaikka, rauhoittui sinne syömään, juomaan ja nukkumaan. Se leipoi ja kehräsi. Ja katseli kiinnostuneena ihmisiä. Sitä ei jännittänyt, se vaan aluksi näytti mitä mieltä oli tästä hommasta, mutta oli ihan tyytyväinen sitten kun tajusi, ettei tässä mitään sen kummempaa olekaan.

Mua jännitti niin paljon, että mies sai luvan esittää Inun. Ja voi että mä olin ylpeä molemmista! Inu oli pöydällä vähän "mitäs tässä pitäis tehdä, vähän on outo tilanne" -fiiliksellä, mutta antoi kivasti tuomarin tutkia. Ihmisistähän se tykkää kaikista, ja ainakin toistaiseksi myös toisista kissoista, kun ei tarvii vielä kollitella. Sitten värin paras ringissä Inu otti mallia isoista kissoista, se katsoi miten ne olivat hienosti sylissä näyttelyasennossa, ja oli itsekin paikoillaan pää pystyssä. Inua ei voinut vielä pitää perusnäyttelyasennossa, mutta mun mies sai pidettyä sen silti hyvin. Inu jaksoi olla paikallaan, mistä mä olin tosi yllättynyt. Mies ei jännittänyt yhtään, niin Inulla oli siinä isoissa käsissä turvallinen olo. Inun kilpailijat olivat sitä kehittyneempiä, tietysti kun olivat kaikki vanhempia, eikä me päästy sitten jatkoon. Inu sai silti hienon arvostelun, Excellent 1, ja tärkeimpänä hyvän ensikokemuksen!

Näyttelypäivä meni tosi nopeasti, mutta iltapäivällä olin kyllä jo tosi väsynyt. Inulle ostettiin muutama uusi lelu, ja se jaksoi heti kotiin päästyään vetää rallia niiden perässä, eipä paljoa väsyttänyt.

Meille jäi tosi hyvä mieli tästä ekasta kerrasta, me onnistuttiin! Tästä on hyvä jatkaa :) Seuraava näyttely on parin viikon päästä Helsingissä.